Projects 2003

Read-me 2.3: Hello, World (ohjelmistotaiteesta, rakkaudella)

Hello, World (ohjelmistotaiteesta, rakkaudella)

Olga Goriunova

(Alunperin julkaistu Nifca Infossa 1 / 03)

Ohjelmistotaiteen (software art) juuret ulottuvat 90-luvulle (nettitaide/net.art), 80-luvulle (interaktiivinen taide), 70-luvulle (mediataide), 60-luvulle (käsitetaide) ja 50-luvulle (tietokonetaide) . 1990-luvun loppupuolella kuraattorit ja kriitikot, eivät taiteilijat itse, alkoivat kutsua joitakin projekteja “ohjelmistotaiteeksi”. Tämä tarjosi hyvän lähtökohdan kriittiselle keskustelulle. Projektit saivat paljon huomiota osakseen myös myöhemmin, kun Transmedialessa esiteltiin uusi “Software Art” –kategoria. Transmedialen uusi johtaja, joka toimi ennen Andreas Broeckmannin Micro Groupissa , yritti luoda tapahtumalle uudet mittasuhteet, yleisön ja tavoitteet. Kun ensimmäinen ohjelmistotaiteelle omistettu festivaali Read_me järjestettiin Moskovassa vuonna 2002, taiteenala koki räjähdysmäisen läpimurron. Lukuisia ohjelmistotaiteen näyttelyjä järjestettiin eri puolilla maailmaa: mm. art.bit Tokiossa, Generator (Liverpoolin biennaali) Iso-Britanniassa ja CODeDOC (Whitney Museum) New Yorkissa.

Samana vuonna Florian Cramer, Read.me 1.2. –festivaalin tuomariston jäsen, määritteli ohjelmistotaiteen seuraavasti:
“Ohjelmistotaiteena voidaan yleisesti pitää taidetta:
-jonka materiaalia ovat muodolliset ohjekoodit ja/tai
-joka keskittyy ohjelmistojen kulttuurisiin käsitteisiin…”

Valitettavan usein ohjelmistotaidetta on verrattu sen viimeisimpään edeltäjään nettitaiteeseen, eikä suinkaan ohjelmistotaiteen eduksi. Nettitaide oli harppaus taideobjektin dematerialisaation perinteessä ollessaan riipumaton perinteisistä näyttelytiloista, tuotantomääristä ja myynnistä. Ohjelmistotaidetta voidaan puolestaan pitää materialistisena: sen käyttäjät joutuvat usein lataamaan ohjelmia, tallentamaan ne kovalevylle ja käytön jälkeen päättämään poistaako vai tallentaako ne. Tämä on tärkeä päätös, koska ilmainen ohjelma on voinut muuttua maksulliseksi, kun käyttäjä sitä seuraavan kerran kerran kaipaa , tai sitten se on hävinnyt Internetistä kokonaan.

Tässä mielessä uudet objektit ja niiden tuotanto digitaalisessa ympäristössä ei vaikuta enää niin joustavalta ja avoimelta, kun 90-luvun puolivälissä ajateltiin.

Joskus ohjelmistotaiteen projekteja pyritään myymään kaupallisina versioina. Kotitietokoneiden kehityksestä johtuen (ne ovat mustia laatikoita, joiden sisällä tapahtuvia prosesseja ei nähdä, ja samalla ne mystifioidaan), projektit esiintyvätkin edukseen näyttely-ympäristöissä. Esimerkiksi sellaisen koodin esittämisellä, joka on yleensä piilossa, ei ole juurikaan merkitystä laajemmille yleisöille vaan se pikemminkin “upottaa” “lukutaidottoman” yleisön tietokoneen sisäiseen “taikamaailmaan”. (On myös projekteja, jotka tuottavat “kivoja”, dynaamisia käyttöliittymäefektejä, joista syntyy “kauniita” installaatioita tai projisointeja, jolloin esittämistapa linkittää ohjelmistotaiteen katsojien aikaisempaan tapaan kuluttaa taidetta).

Usein ohjelmoijat, jotka mieltävät työnsä “ohjelmistotaiteeksi”, tarjoavat työnsä tuloksia taidepiireille, koska heidän mielestään se on ainoa tapa konstekstualisoida projekti taiteeksi. Taiteen tekijää, ja luomista, ajatellen ohjemistotaide eroaa merkittävästi nettitaiteesta: siinä missä nettitaiteilijat esittivät itsensä suodattajina, informaatiovirtojen manipuloijina, kieltäytyen tuottamasta uutta, ohjelmistotaiteen tekijää pidetään usein lahjakkaana yksilönä, joka poikkeaa muista ja kykenee tuottamaan arvokkaita ja ainutlaatuisia teoksia.....

Ohjelmistotaide ei myöskään ole yhtä voimakkaasti yhteisöllistä kuin nettitaide oli aikoinaan. Tähän on yksi hyvin proosallinenkin syy: nettitaide hyötyi Internet-välitteisen viestinnän synnyttämästä alkueuforiasta (itä kohtaa lännen utopia), kun taas nykyises päivittäisen informaatiotulvan keskellä moni meistä ei edes jaksa vastata sähköposteihinsa ajoissa.

Ohjelmistotaiteessa on jotain hyvin houkuttelevaa ja mielenkiintoista, joka erottaa sen muista taiteenlajeista ja tekee siitä arvokasta. Ohjelmistotaide osoittaa että päivittäin käyttämiemme järjestelmien taustalla olevat algoritmit ja koodit eivät ole neutraaleja. Purkamalla koodit palasiksi, luomalla vaihtoehtoisia algoritmejä sekä osoittamalla perinteisten ympäristöjen ja välineiden järjettömyyksiä ohjelmistotaide voi muuttaa tapaa, jolla näemme, työstämme ja miellämme digitaalisia ympäristöjä. Näin se omalta osaltaan vapauttaa ajattelutapaamme.

Amy Alexander kuvaa kiinnostustaan ohjelmistotaiteeseen Runme.orgin asiantuntijahaastattelussa seuraavasti: “Algoritmi, joka synnyttää lopputuloksen on tärkeä ja subjektiivinen asia, kaupallisissa ohjelmissa se on usein piilossa teknologisen puolueettomuuden viattoman maskin takana. Yksi ilmeinen esimerkki tästä on Googlen PageRank-algoritmi, joka päättää, mitkä sivustot näkyvät Googlen hakutulosten kärjessä, ja mitkä eivät näy hakutuloksissa lainkaan. Algoritmi painottaa voimakkaasti suuria sivustoja, varsinkin jos ne omistavat paljon muita suuria sivustoja. Silti Google kertoo osoitteessa http://google.com/technology edustavansa “tietoverkon ainutlaatuisen demokraattista luonnetta” ja että “moninmutkaisten, automatisoitujen metodien johdosta, ihmisten on hyvin vaikea päästä peukaloimaan Googlen tuloksia”. Mutta eivätkö algoritmit ole ihmisten kirjoittamia? Tämä on hyvin suora esimerkki. Ohjelmistotaiteen tekijät lähestyvät algoritmien subjektiivisuutta eri tavoilla: jotkut niistä ovat muodollisia, toiset taas hyvinkin hienovireisiä. Mutta koska ohjelmistotaide avautuu oman subjektiivisuutensa tutkinnalle, ja koska käyttöliittymät perustuvat ihmisten tuottamiin algoritmeihin, se voi auttaa meitä ymmärtämään paremmin ohjelmistomaailman tavallista laajempia yhteyksiä”.

Yhteiskunnallisena konstruktiona ohjelmistot eivät esiinny vain koodien ja algoritmien tasolla (ja tämä ajatus on tärkeä, koska se on jäänyt niin pitkään huomiotta) vaan myös sellaisten käsitteiden tasolla, jotka ovat laajojen yleisöjen ulottuvilla.

Näin ollen ohjelmistotaide, vaikka se perustuukin koodeihin ja algoritmeihin, on paljon muutakin kuin koodeja ja algoritmejä. Koska koodien lukeminen ja niiden lopputuotosten tulkitseminen edellyttää erilaisia lukutaidon tasoja, ohjelmistotaide voi olla joko helposti lähestyttävää tai puhutella rajatusti vain pieniä käyttäjäpiirejä.

Eräs toinen kiinnostava piirre ohjelmistotaiteessa on sen epärationaalisuus. Artikkelissa, jonka kirjoitin yhdessä Alexei Shulginin kanssa Read_me 1.2 katalogia varten toteamme: ”… Vaikka yleisesti ottaen ohjelmistot perustuvat tarkoin määriteltyihin algoritmeihin, perinteiset ohjelmat ovat välineitä, joita käytetään puhtaasti pragmaattisiin tarkoituksiin, kun taas taiteellisten ohjelmien aikaansaannokset sijoittuvat usein pragmaattisen ja rationaalisen kentän ulkopuolelle.”

Tässä ohjelmistotaide seuraa perinnettä, jossa taide mielletään ei-toiminnallisena koneena. Sen logiikka on ristiriidassa teknologian logiikan kanssa, se johtaa eri suuntaan, lyö teknologian ruumiillistumien läpi ja purkaa digitaalisten ympäristöjen rakenteita.

Pit Schultz puhuu ohjelmistotaiteen folkloristisesta ulottuvuudesta ja sen kytkennöistä ohjelmoijien eläviin kulttuureihin: “Ohjelmistokulttuuri on ohjelmoijien ja käyttäjien elävää kulttuuria heidän toimiessaan aktiivisesti ohjelmistojen (tai niiden välittämässä) maailmassa. Sen ydintä ympäröi intensiivisen immaterialistisen tuotannon kenttä, niin koodaamisen, käytön, harkinnan kuin kriittisen arvioinnin tasoilla, uloimmillaan siihen liittyvät kaikki ne ihmiselämän ulottuvuudet, joita ohjelmistot joko ohjaavat tai hallitsevat.”

Sitaatti löytyy Runme.orgin ohjelmistotaiteen kokoelmasta. Siinä ohjelmistotaiteen katsotaan saavan elivoimansa ja tekniikkansa elävästä ohjelmistokulttuurista, ja siinä ehdotetaan “digitaalista kansantaidetta ja käsityötä” yhdeksi taiteen kategoriaksi.

Ohjelmistotaiteen folkloristiset ulottuvuudet, ohjelmoijien kulttuurit ja ohjelmistokulttuurit kuuluvat digitaalisen kehityksen mielenkiintoisimpien tulosten joukkoon, vaikkei niitä ole vielä kovin laajasti tutkittukaan.
Ohjelmistotaidetta voidaan lähestyä useista eri näkökulmista: muun muassa kooditaiteena, kriittisenä ja mieltäilmaisevana käytäntönä, digitaalisen estetiikan tutkimuksena sekä puoli-käytännöllisenä, välineitä tuottavana toimintona. Ohjelmistotaide on nykyään yksi monipuolisimmista ja laajaulotteisimmista taiteellisen toiminnan muodoista. Se on samalla sekä rajattua että avointa; se puhuttelee niin asiantuntijoita kuin tavallisiakin ihmisiä. Siinä on kyse niin koodeista, algoritmeistä ja ulkoisista elementeistä kuin kauneudesta ja toimintakyvystä/-kyvyttömyydestä sekä elämästä ja yksinkertaisesti siitä itsestään. Viva La revolucion!